elonmerkki
joulukuu vaihtui tammikuuksi ja tammikuu vaihtui helmikuuksi. täytin 20-jotain ja itkin viikkoa ennen synttäripäivällistä sitä, kuinka en ole kärsinyt koskaan kaamosmasennuksesta vaan sen vähemmän hyväksyttävästä keväisestä versiosta. Eikä vielä ole edes kevät, mutta rannikon lumeton ja lämmin talvi antoi varaslähdön ja ilmastonmuutos vauhdittaa miljoonan muun asian lisäksi myös jokavuotisia, henkilökohtaisia helvettejä. Tai siltä se ainakin vaikuttaa.
K tuli heti vuoden ensimmäisenä päivänä tänne. Aika yllättäen, ylitti lätäkön ehkä vuorokauden tai parin varoitusajalla ja räjäytti sitten koko reppunsa sisällön pitkin työpöytää. Mutta toisaalta se on sille ominaista, varoittamatta ilmestyminen ja kaiken myllääminen aika perusteellisesti. Ja toi se suklaatakin. Ja synttärilahjan, jonka sain avata vasta viikkoja myöhemmin, vaikka olin hyvin varma sen sisällöstä - eikä K edes kiistänyt sitä, oltiinhan me kuitenkin puhuttu siitä piippaavasta pikseliolennosta vähän aikaisemmin.
Koluttiin ruokakauppoja ja käytiin saunassa, katsottiin korkeintaan keskinkertainen musikaalielokuva ja K oli hiljaa ehkä viisi minuuttia koko ajasta. Toki se muisti aina sanoa, ettei se oikeasti tiedä mistään mitään, kunhan vain varastaa mielipiteitä videoesseistä. Mutta mulle se kuulosti tarpeeksi vakuuttavalta ja juuri K:n reaktioiden vuoksi se pitikin katsoa.
Muuta mainitsemisen arvoista on kai se, että koetan taas kerran saada kasaan yhden kusisen tutkinnon. Naurattaa ja itkettää ajatella, että vielä noin sata vuotta myöhemmin yritän raapia kasaan sitä yhtä ja samaa, kun samassa ajassa voisin olla suorittamassa jo kolmatta. Ei siitä kai sen enempää, yritän samalla olla ajattelematta kaikkia niitä asioita, joita opiskelisin paljon mieluummin (vaikka eihän tässäkään mitään vikaa ole, lukuunottamatta sitä tunnetta pakollisesta välivaiheesta, mutta senkin käännän väkisin motivaatioksi).
Loppuun vielä epämääräinen Joku:
-Toissaöisessä unessa puhuin serkkujeni kanssa. Tai no, käveltiin meidän vanhan asunnon takapihalla ja ne puhui keskenään. Todellisuudessa en ole nähnyt ensimmäistä kuuteen vuoteen ja toista sen jälkeen, kun opin ajamaan polkupyörällä (apupyörien kanssa).
-Joka kerta tiskipöytää pyyhkiessä näen sen altaan valmistajan logon ja muistan, kuinka vanhan lapsuudenkaverin isä työskenteli samassa tehtaassa. Ei olla puhuttu kunnolla vuosiin ja viimeiseksi jäänyt tapaaminen oli lähinnä kiusallinen vahvistus erilleen kasvamisesta, mutta samalla huomaan ikävöiväni edelleen sitä ihmistä, jonka kanssa meillä ei ollut kai alun alkaenkaan kovin paljoa yhteistä.
-Ylipäätään se, kuinka vanhoista ihmissuhteista tulee haamuja, jotka vaeltaa niillä lapsuuskesien hiekkateillä ja pihoilla vuodesta toiseen, hakee sen saman S-marketin parkkipaikalta sen kahden euron mansikkalitran joka kesä, vaikka nykyään sillä hinnalla ei saisi edes sitä muovipussia. Oikeasti siitä on yli viisitoista vuotta eikä välttämättä tunnistettaisi toisiamme huolimatta siitä, että meillä oli sama mummo tai sama koulumatka. Ja samalla kaikenlaisia eroja kuvataan vain parisuhteen kautta ja niille annetaan selkeä loppu - tämä oli nyt tässä, kiitos ja hei. Todellisuudessa kukaan ei osannut ajatella, että se yökylä tai se viesti tai se jaettu irtokarkkipussi olisi viimeinen.